perjantai 19. huhtikuuta 2013

Jäähyväiset.

Isla 3kk <3
Kun vauva on syntynyt ja elämä on samaa kakkavaipan vaihtoa niin jätän jäähyväiset ihanille lukijoilleni. Kiitos paljon matkaseurasta kanssamme. :) Terveisin: Isla & äiti

P.S uutta blogiani pääsee seuraamaan osoitteesta: http://tcloh.blogspot.fi/

maanantai 4. maaliskuuta 2013

"Vanhempasi ovat antaneet sinulle nimen..."

17.2 Oli se suuri päivä jolloin prinsessamme sai vihdoinkin nimen. Nimestä oli tosin hirveä taistelu. Meillä oli ensin lapselle nimi,mutta kun hän syntyi tajusin heti ettei se näytä kyllä nyt yhtään siltä ja minusta hän näytti toisen nimiseltä. Tähän nimeen mieheni tietenkään ei suostunut vaikka lähes kaikki tutut olivat vauvaa kutsuneet. Näin siis matkalla tapaamaan pappia 3 päivää ennen ristiäisiä vasta kirjoitimme nimet alle paperiin. Jos ne vielä vaikka muuttuisikin...

Sunnuntaina 17.2 Siis menimme Espoon tuomiokirkon toimituskappeliin. Teimme edellisenä iltana omenapiirakkaa ja mieheni halusi välttämättä tehdä voileipäkakun. Naurahdin. Eihän se osaa tehdä valmislasagneakaan? Eikun soittelemaan ohjeita. Mieheni ei kokkaa koskaan,eikä edes osaa joten olin erittäin otettu ett hän teki itse voileipä kakun. Minun ohjeillani tosin. Aamulla yritin vielä opettaa miestä tekemään kinkku ruusuja. Mies rullaili aikansa niitä kinkkuja kunnes tuli hiiltyneenä "et viittis sä tehdä niitä ruusuja siihen kun mun ruusut näyttää ihan v***lta?!" No,minä tein. Voileipäpikkellsi tuubi unohtui kauppaan ja minulla meinasi kriisi tulla. Mies pelasti tilanteen ja ruutasi täytteeseen hampurilaismajoneesia. Voileipä kakku meni heti.
"missäs janna on..?" 

Juhlapaikalla huomattiin ettö yksi sun toinen juttu puuttui . KAhvia lähdettiin ostamaan jälkijunassa ja sitten oli jo vahtimestarin avaimet hukassa ja pappi ei päässyt pukeutumaan. Homma saatiin kyllä hoitoon,mutta äidillä pulssi oli vähintään 500 ja stressikerroin vähintään tuhat. Osa vieraista oli hukassa,mutta löysivät perille. Sitten huomattiin että kasteen kun oli määrä alkaa siskoani ei näkynyt missään... Ja sillä on se kakku..

Lopulta aloitimme ilman siskoani ja hän sujahti paikalle perheensä kanssa muodikkaasti sekaan keskenkaiken. Juhlakalu oli todella rauhallinen ja nukkui aika pitkälti kumminsa sylissä. Tilaisuus kun alkoi hän alkoi raotella silmiään ja tuijottelemaan ympärilleen. "missähän mä oon?" Taisi siinä sitten pikkuhiljaa nälkäkin tulla.

Isommat sisarukset viihtyivät koko kasteen ajan todella kiltisti joko kummien tai mummun,mamman,tädin,vaarin,ukin tai millon kenekin kanssa. Mummu pelasi kovilla,sillä antoin tyttöjen pelata mummun kännykällä. Ja "peksu-vaari" antoi jonkun punaisen muovihärpäkkeen mikä oli tytöistä ehdottoman cool.

Sitten tuli vihdoin se hetki jota kaikki oli odottaneet. Oli laulettu,puhuttu ,rukoiltu ja nyt oli itse kasteen vuoro. "Vanhempasi ovat antaneet sinulle nimen...Isla Matilda Illusia" Lausui pappi ja tämän jälkeen minä vinkkasin äidilleni silmää. Tuli siitä Matilda vaikka mieheni ei siihen suostunutkaan.

Nimestä oli tapeltu monta kuukautta. Aluksi olimme valinneet Islan etunimeksi jo ennen syntymää mutta kun vauva syntyi minusta hän oli pyöreine poskineen ihan Matilda. Matilda tarkoittaa voimakasta taistelijaa ja se tämä neiti todellakin oli! Aivan nimensä veroinen. Mieheni oli tosin erimieltä joten ilmoitin että suostun mihin nimiin vain jos saan edes toiseksi nimeksi Matildan. Lopputulos on se että osa kutsuu vauvaa Tildaksi,osa Islaksi. Molemmat käy, kyllä se siitä aikanaan lutviutuu. :) Minua kutsuttiin josefiinaksi pitkään vaikka Juuli on oikea nimeni. Samaten miehen siskoa Tyttiä kutsuu edelleen tietyt ihmiset Ruusaksi :)

Juhlat kruunasivat ehdottomasti yllärilahjaksi ystäväni hankkima manduca sekä sisareni itse alusta asti valmistama kakku. (siskoni muuten tekee lohjalla tilauksesta kakkuja jos jotakuta kiinnostaa,voin antaa sähköposti osoitetta). Kiitos kaikille ehdottomasti jotka olivat paikalla viettämässä upeaa päivää kanssamme. :)

Kuukausi numero kaksi: kaikki alkaa asettumaan.


Hei taas kaikki lukijani. Vilpitön pahoitteluni ettäkirjoittelu on vähän jäänyt,mutta kolmessa alle neljävuotiaassa onkin yllättäen aika paljon tekemistä. 

Moni kysyy mitä meille nykyään kuuluu? Mitäs tähän vastaisi? Hyvää,loistavaa,kaikki ollaan oltu terveinä. Mitä nyt vauvalla oli korvatulehdus ihan alkuunsa jo ja koliikkiakin on,univelkaa enemmän kuin nukkumatin velkakirjat kestää ja syödä ehtii niin epäsäännöllisesti ,että välillä ihan ihmetyttää. Muuten ihan hyvin. 



Imetys tosin otti ja meni metsään jo alusta alkaen. Toivoin kovasti että imettäisin pitkään ,mutta meidän neiti oli selvästi erimieltä. Kun 5viikkoa oltiin taisteltu siitä että vauva oli tissillä kolme tuntia,nukkui siinä vartin pätkissä ja korkeintaan yöllä tissi suussa 1,5h pitäen välillä 15-30 minuutin taukoja tissistä,päädyttiin antamaan periksi. Siinä kohden oli pannullinen kahvia alkanut olemaan jo enemmänkin huono vitsi kuin toimiva ratkaisu siihen univelan määrään. Mies kun painoi 60 tunnin työviikkoja,(nyt onneksi "vain" 50 tunnin työviikkoa)eikä päikkäreille ollut mitään mahdollista useimmiten päästä,muodostui tuttipullo ja Tuuti korvike paremmaksi vaihtoehdoksi. Hetken se harmitti mutta parempi ratkaisu se oli kaikille. Pienelle prinsessalle tietysti ei kelpaa kuin yksi tietty tuttipullo ja ei mitään tuttia. 

Hymyjä on alkanut tulemaan atkuvasti ja nyt uutena ihana asiana on vauvan jokellus. Neiti on todella aurinkoinen ja hymyilevä ja höpöttelevä lapsi. Niin kauan kuin jaksaa pienelle hymyillä,hymyilee hän melkeinpä takaisin. Jollei huuda kitarisat sinisenä kun ärsyttää sitten muut asiat. Vaipassa jos on luiskallinen pissaa,se on ehdoton syy maailmanlopun huutoihin,samaten jos vaateet painaa,jalka on lipsahtanut potkuhousun lahkeesta tai on liian kuuma,tai liian kylmä. Auta armias jos erehdyt pitämään sylissä väärin niin huuto on taattu. Aviomiestä käy hieman sääliksi. Siinä se seisoo "peura ajovaloissa" ilme naamalla miettien miten sen vauvan sai sammutettua kun ressukka huutaa. Koliikkiin helpottanut hieman heijaukset,kovat taputtelut takapuolelle kun pitää pystyssä sylissä,baby björn sitteri joka ostettiin kun oli ainoa jonka sai "istuvaan" asentoon ergonomisesti ja kapalointi. Meistä molemmista on kehkeytynyt hyviä kapaloinnin mestareita jo,sillä vauva ei muuten viihdy yöunilla. 

Mitä on muuttunut kolmannen lapsen myötä`?
Noh... ensimmäisenä tulee mieleen ne kauppaan tai päiväkotiin lähdöt... Hiki valuu jo pukiessa lapsia. Ensin heitetään haalarit isommille lapsille ja sanotan että "pukekaa" hetken päästä katsot mitä vielä päältä puuttuu,vai ovatko riisuneet ne vähätkin ensin pois ja kirmailevat alasti peräkanaa ja bussi lähtee 10 minuutin kuluttua.... Jos kaikki on sujuneet hienosti,ovat 3 ja 2 vuotiaat hyvin todennäköisesti kiskoneet haalarit päälle ja kengät jalkaan,jossa vaiheessa minä olen ehtinyt kirkuvan vauvan pukea tumppuihin ja töppösiin,kypärämyssyyn ja pipoon. Nyt on aika täydentää isompien vaatetusta tumpuin ja myssyt ja vetskarit kiinni. 3vuotias käsketään istumaan eteisen penkille odottamaan(jossa hän ei kyllä todellakaan edes yritä pysyä) ja 2 vuotias köytetään vöillä kiinni rattaisiin ,jossa alkaa armoton kiukuttelu ja huuto "haluun kävellä!!". Koska yritän olla aikuinen en tietenkään kerro 2 vuotiaalle ,että äiti joutuu hullujen huoneelle jos kaikki kynnelle kykenevät kävelee,joten lahjon 2 vuotiaan hiljaiseksi keksillä. En todellakaan jaksa kuunnella kahden lapsen huutoa. Keksi lentää maahan ja tässä kohtaa alkaa 3 vuotiaskin hermostua kun on kuuma ja tylsää ja alkaa jatkuvasti kysellä "jos mä meen edellä`?" Nyt päät kiinni... pyörii mielessäni. Kun lopulta saan kaikki kolme puettua ja ulos,ovesta ulos astuen kaikki huutaa,mutta 5 metrin jälkeen enään ainoastaan 3 vuotias. "mä en halua äsmarkettiin mä haluan prismaan!" 

Kauppaan kun päästään 3 vuotias rahtaa vaikka ja mitä kauppakoriin ja minä tungen niitä salaa aina milloin minnekin hyllyjen väliin,en jaksa enään kääntyä takaisin taas ja palata puolikauppaa taaksepäin palauttamaan niitä.Toisinaan on myös karattu ja tulipunainen hikinen äiti juossut tuplavaunuilla perässä ja toivonut ettei rexona tällä kertaa petä.  "äiti sä tarviit tän" ilmoittaa 3vuotias kun tiputtaa suklaalevyn ostoskoriin. Jep. äiti todellakin tarvitsisi ämpärillisen karkkia,mutta perseen koko alkaa jo nelosella niin nyt loppuu herkuttelut tai painan kohta satakiloa... Karkit jää kauppaan. 3 vuotias murjottaa ja toteaa ettei syö äidin ruokaa vaan haluaa mummulle syömään. Kotiin kun päästään on riisuttava kaikki,koska oletettavasti viimeistään siinä kohtaa 2 ja 3 vuotiaat unohtavat miten ne vaatteet riisuttiin ja kiemurtelevat lattialla kuin kuolemaa tekevät kastemadot. Tähän kohtaan toten että kyllä perhe elämä on ihanaa. Imetys kuin loppui,ostin kaupasta tupakka askin. hermot oli riekaleina.


Kaupasta pitää nykyään raahata hirveä määrä korviketta,vaippoja ja puhdistuspyyhkeitä. Hiukan kuin vauva tuosta kasvaa pitää ostaa uusi ruokailuryhmä ja todennäköisesti isompi paketti jauhelihaa. Muuten elämä on palannut hyvin samoihin uomiinsa kuin mitä oli ennen vauvaa. Ulkoilla tosin ei enään niin paljon.koska se ulos lähtö on aika show ja vauva ei viihdy vaunuissa,jollei ne liiku. Mutta muuten olen tyytyväinen. 

Vaikka unta ei saa ja stressikerron menee yli asteikon,uhma ikäinen 3 vuotias tekee äidistä hermoraunion ja illalla vauva huutaa monta tuntia,en ole koskaan ajatellut,että olisi paremmin kaikki jos vauvaa ei koskaan olisi ollutkaan. Tämä on juuri hyvä. Ei ole yhtään liikaa,muttei liian vähääkään. Huumorilla pääsee pitkälle ja ei se ole niin nuukaa ne ruoka ajatkaan. Kerran ne vain pieniä ovat ja vaikka vauva huutaakin paljon,en malttaisi lakata tuijottamasta häntä. Niin kaunis,niin suloinen,ei enään niin pieni. Voi aika seisahdu ja anna pienen olla vielä pieni. Meidän perheessä on meteliä ja tilanteita,mutta mitään en vaihtaisi pois. 

Neuvolan lääkäriin kun pääsin huusin melkein ovelta että halusin 5 vuoden ehkäisykapselin...




keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Ensimmäinen kuukausi suurperheenä

Pääsimme kotiin uudenvuoden aatonaattona 30.12 ja tänään siitä tuli kuluneeksi kuukaudenpäivät. Monet ovat kyselleet miten meillä on mennyt vauvan kanssa? Toisaalta vauva arki on aivan ihanaa. Voisin katsella ihanaa pullaposkista maatuskamaista vauvaani monta tuntia kyllästymättä. Se on niin pieni,hento ja suloinen. Kaunein vauva mitä tiedän tällä hetkellä,onhan se minun pieni vauvani. Miten ihanaa kun perheessä on vauva.

Ja sitten tulee se todellisuus. Kaksi ja kolme vuotiaat kaipaavat jatkuvaa huomiota ja perheenisä tekee edelleen 60 tuntista viikkoa. Ensimmäiset viikot tuntuu että oksennan kävellessä,vatsa hyllyy ja tuntuu että sisuskalut kääntyvät ympäri joka hetki. Apua ei ensipäivien jälkeen ole,on pärjättävä. Suuren kiitoksen voin luoda äidilleni joka seisoi 31.12 kuin taivaan lahja aamu 9 oven takana ja kertoi että tuli auttamaan. Olisin voinut itkeä onnesta. Näin saimme siivottua ja raivattua jopa vauvan hoitopöydälle tilaa ja mikä parasta: joku teki ruokaa.

Muutama viikko meni siinä että ystäviä tuli ja meni ihailemassa vauvaa ja eräs ihana ystäväni toi ruokaa tullessaan. Se oli pelastus,sillä en tiennyt miten ihmeessä ehdin laittamaan ruokaa ja näin meillä syötiin päivänä jos toisenakin päivälliseksi viilit tai päärynää ja banaania,mitä milloinkin ehti äkkiä tekemään ennenkuin vauva taas vaati tissiä... Ja vauvahan vaati tissiä paljon. Kokoaika ja aina vaan olisi tissiä voinut ottaa ja tilanne ei ole muuttunut.

Rauhalliset pikkukakkosen hetket muuttui painajaisiksi kun isommat lapset tajusivat että "hei kappas vaan äiti ei saakkaan kiinni" kun imetyshetket oli käsillä. Näin 3,5vuotias juoksee tukkaputkella ja yllyttää sisarustaan mitä päättömimpiin leikkeihin ja naapuritkin saivat varmaan äänenpainosta selville että jaaha taas imetetään kun asunnosta kuului karjuntaa: "ÄLÄ REVI SISKOA TUKASTA!" "Irti niistä verhoista!" "älä ota kädestä" "Lopeta heti se on särkyvää" ja niin edelleen.. Tuntui että minut olisi kahlittu sohvaan kiinni. Joinakin päivinä en tiennyt mitä olisin tehnyt. Lähinnä oisi halunnut pamauttaa päänsä puuhun. Pahimpia hetkiä olivat ne kuin olin flunssassa ja rintatulehduksessa. Aikaa ei ollut levätä ja olin varma että tämä äiti ei kohta kesää nää,mutta siitäkin selvittiin.

Yöllä vauva ei nuku,eikä päivälläkään,huudetaan ja vain tissi on kyllin hyvä ja useimmiten sekään ei riitä. Ei auta keikuttaa,hytkyttää,nytkyttää ja tutti on tasan tarkkaan turha keksintö. Elämä on kuin yhtä sirkusta yrittää saada kädet riittämään,mutta positiivisella ajatusmallilla pääsee pitkälle.

Joskus katson päätöntä menoa ihmeissäni että voi herranjumala paljonko lähtee melua muutamasta lapsesta ja jestas miten ison kaaoksen ne saavat aikaan. Kummasti sitä unohtaa lyhyessä ajassa kuinka nukutaan yöunia ja kuinka niitä joskus oli vain kaksi. Joskus tekisi mieli tuikkasta korvatulpat syvälle korviin ettei kuulo menisi,mutta jollain ihmeen keinolla säilytän malttini. Kyllä se tästä helpottaa,kaikessa karmeudessaankin, toivon ettei vauva koskaan kasvaisi isoksi <3

1kk


torstai 17. tammikuuta 2013

Ja sitten mentiin! (synnytyskertomus)

27.12 alkuyöstä irtoaa limatulppaa. Sitä irtoaa koko yön ja aamulla vähän supistelee niinkuin niin monena muunakin aamuna ,tietenkin ne loppuu taas parissa tunnissa,niinkuin aina muinakin aamuina.  Olen aivan kypsä olotilaan. Maha on jättimäinen ja olin oikeastaan aivan varma että tämäkin lapsi syntyy 39 viikolla,syntyihän edellisetkin. Kun ei syntynytkään olo oli kuin minua olisi huijattu. ”Ei sen hittovie pitänyt näin mennä! mun piti jo synnyttää!” kitisen miehelle iltaisin. ”No tänään on se laskettu aika” pohdin aamulla kun nousen ylös. Mieli ei tekisi nousta ylös koska se sattuu. Olen valvonut koko yön taas kipujen kanssa ja anoppi rientää hätiin hakemaan lapset mummulaan päiväksi että saan levätä. 
Illalla limatulppaa irtoaa taas reilusti ja soitan synnärille. Käskevät tulla näytille sillä vauvakin on vaisu ja hyvä aina tarkistaa ettei kyseessä ole lapsiveden tihkuminen.


klo. 18.00 olen synnärillä käyrillä. Sitten supistaa,epämukavasti ja pitkään,muttei kovin kipeästi. ”Sullapas on pitkä supistus” toteaa kätilö. ”juu,muttei tämä oo edes paha mitä on ollut!” totean takaisin.
Kohdunsuu tutkitaan ja toteamme ettei kyseessä ole vesi vaan ihan selvästi limatulppa. 2cm auki ja kanavaa puolisenttiä,niinkuin 2 viikkoa sittenkin. ”kiva,turhaan on taas kärsitty,voiha *****” mietin kiukkuisena. No jos se sitten tulisikin sieltä joskus itellään.  Tai sitten ei.



klo.20.00 alkaa supistella. Käy osa vähän kipeää mutta sitten ne hiipuu. Mies soittelee klo 21 aikaan että tuo pitsaa kun tulee pian töistä.
klo 21.45 soitan miehelle että saa sitte panna vauhtia pitsansa kanssa jos meinaa syödä,muutama supistus on tehnyt todella kipeää ja alkaa hermostuttaa. ”nytkö se lähtö tulee?! EN MINÄ OLE VALMIS!” Mies tulee kotiin ja minä kiukuttelen kun ravaan suihkun ja olohuoneen väliä. Klo.23 jälkeen supistukset loppuvat. Hyvä etten itkuun purskahda. Otti päähän niin paljon.



28.12 Herään klo 02.15 supistukseen. Se sattuu,aika kovinkin itseasiassa. Jään odottamaan uutta. 2.30 nukahdan kun uutta ei tullut. Herään uudelleen klo 3.15 supistukseen. ”ei jumalauta tässäkö tämäkin yö taas menee?” mietin mielessäni. Sekin oli yksittäinen ja jatkan pyörimistä sängyssä,en saa unta hetkeen. Lopulta nukahdan.


klo: 4.45 herään kovaan kipuun. ”Ei taas..” on ensimmäinen ajatus. Olisin halunnut vain nukkua. Nousen ylös sängystä 4.50 ja tunnen kuinka kipu vyöryy ylitseni. Silmät rävähtää auki ja olen hetkessä hereillä. ”jumaliste että nyt käy kipeää” pohdin. Hassusti kun istun alas,supistuksia ei tule,mutta heti kun nousen ylös tuska iskee tosissaan päälle ja pääni sisässä huutaa jo ääni. Pitää olla hiljaa sillä kaikki nukkuvat. 



klo: 5.10 menen suihkuun. Istun suihkun lattialla puoli tuntia ja suihkuttelen ja mietin mitä teen. Ei supista,ei kertaakaan. ”aha nyt loppui supistukset” pohdin ja nousen ylös. Hyvä kun en rämähdä polvilleni lattialle kun kova supistus vyöryy ylitseni.

klo: 5.45 soitan synnärille. Totean että ”nyt on kuulkaas sellanen tilanne etten oikein tiedä mitä tekisin. Kun istun paikoillani,ei supista ,mutta kun nousen ylös tuska on niin kova etten tiedä miten sen kanssa pärjäisin. Kipu ei myöskään hellitä kun menen takaisin istumaan vaan jatkuu kunnes supistus loppuu. Hiki valuu ja en muista että näin kovia supistuksia olisi ollut viimeksi,nämä kestävätkin 1,5-2 minuuttia aina per supistus. Mitäs nyt tehdään?” Kätilö on hieman nuivan kuuloinen ja kysyy supistusten väliä. Rasittava eukko olisi tehnyt mieli tiuskasta että ”etkö kuullut mitä juuri sanoin että jos istun aloillani,ei supista jos seison,supistaa. en oikeen ole ottanut aikaa kuinka usein nousen sohvalta!?”. Totean vaan ystävälliseen sävyyn että 5-30 minuuttia. Kätilö utelee että olenko kokeillut panadolia kipuun. No en tietenkään! huvikseni kärsin kipuja? mitäs luulet? ”koska synnytys SELVÄSTI ei ole käynnissä niin kai me voimme jotain kipupiikkiä sinulle antaa kipuun josset kerta kotona pärjää” Toteaa kätilö. ”selvä kiitos ja nähdään” vastaan ja päätän puhelun. Nyt pitää herättää tuo kuorsaava isäntä.

klo. 5.55-6.00 Herättelen miestä ensin hellästi. Lopulta huudahdan että ”PANU!” niin tämä toteaa että ”joo okei” ja kääntää kylkeä. ”NYT JUMALAUTA YLÖS!” karjasen sängyn vieressä. Siinä vaiheessa kiinnostaa herraa jo tiedustella että nytkö tuli se lähtö? Vastaan kärttyisesti että ”no kuule mitäs luulet?” Siinä vaiheessa hän ehdottaa suihkua ja kauratyynyä ja minä ehdotan että lätkäsen turpaan jossei soita lapsenvahtia NYT paikalle. Samalla sopivasti supistaa. 

Klo.6.05 soitetaan anopille ja meinasi pokka pettää kun kuulen kuinka mieheni sanoo että ”joo syö vaikka aamupalaa ensin” Puuskutan naama punasena vieressä että ”En tasan sit odota kauaa” Mies lupaa että hakee äitinsä meille vartissa. Kuinka käykään? Normaalisti ihana ja hyvä tukihenkilönä toimiva mieheni menee VESSAAN ja jää sinne. Tiedustelen oven takaa kauan menee ja hän ilmoittaa että eilen syöty chilipitsa vähän muistuttelee,voi mennä tovi. Supistuksia puskee viiden minuutin välein kun kävelen hermostuneesti pitkin eteiskäytävää. Supistus kun iskee heittäydyn kontilleni lattialle ja ulisen ja puren huuleni rikki,niin kovin sattuu. ”nyt jos meidän 3vuotias herää tosta makkarista ja tulee katsomaan,katastrofi on valmis” Pystyn vaivoin olemaan hiljaa. Supistukset pahenee entisestään ja enään ei auta yksinkertaisesti mikään. Itku alkaa melkein jo tulla. Ja miehellä senkun kestää... 

klo.6.45 tiuskasen vessan oven läpi: ”nyt jos jumalauta et ole 5 minuutissa valmis,herätän jonkun naapurin viemään mut sairaalaan ja sä et tule mukaan ollenkaan!”. Toinen huutaa takaisin ettei voi nyt lähteä tavarat housussakaan mun kanssa synnyttämään. Että otti päähän. ”Kuka idiootti syö chilipitsaa jos on mahdollisesti tulossa lähtö!?”  5 minuutissa tosin tuli jo valmista. Taisi uhkailu toimia.

 klo.7.05-7.20 Anoppi on paikalla ja siinä kohtaa alkaa mies neuvomaan anopille miten meidän pyykkikone toimii kun anoppi mielisi pestä pyykkiä kun ollaan laitoksella. Siinä kohtaa mulla pettää pokka ja hermot palaa kiinni: ”unohtakaa ne VITUN PYYKIT NYT MENNÄÄN!” karjasen ja painelen kassi olalla ulos. Mies harppoo hetken päästä perässä ja sytyttää tupakan. Mulkasu riittää.. Tupakka sammuu..




7.30 Jorvin pihalla käsken miehen jättää sairaalakassin autoon sillä kotiin ne käännyttää kuitenkin. Kassi jää autoon ja marssin jorvin synnärin vastaanotto tiskille. Lätkäsen neuvolakortin tiskiin ja sanon että sattuu ,ehdin juuri istumaan ennen kuin alkaa supistamaan. Mies painelee vessaan. Kätilö tulee ottamaan minut vastaan ja kävelen n.5 metrin päässä olevaan huoneeseen,juuri parahiksi kiljumaan kun supistus iskee. Kätilö toteaa että sitä näemmä on tultu synnyttämään. 
 



7.35 olen käyrillä ja kätilö tiedustelee olenko tullut yksin synnyttämään? Totean että en vaan ärsyttvä mieheni istuu vessassa maha kuralla kun ei voinut ajatella paremmin mitä syö. Kätilöä naurattaa,mutta hyvin yrittää sen peittää. Totean vielä että jos käytävällä haahuilee punatakkinen mies eksyneen näköisenä ja on tummat hiukset,se on minun mieheni.

7.40 Ukko kulta tulee huoneeseen. Silloin alkaa supistaa jopa makuullaan ollessa ja se supistus tekee kipeää. Huudan ja ulisen. Supistus vain kestää ja kestää ja mietin mielessäni jo että en kestä kun kohta joudun lähtemään kotiin. Haaveilen jo ilokaasusta. ”luonnollinen synnytys my ass! puudutusta nyt mulle!” huudan miehelleni.

7.55 Mieheni soittaa kummitädilleen joka on töissä jorvin synnärillä. Haluamme hänet kätilöksi,sillä hän on hoitanut edellisetkin synnytykseni. Ilman hänen tukeaan olisi moni asia aiemmissa mennyt mettään,joten hänet on saatava paikalle! ”tulen kolmeen töihin iltapäivällä! nähdään silloin! soittakaa toki jos tarvitsee tulla aiemmin!” toteaa tuttu ääni. Ihanaa,hän tulee taas mukaan. Kätilö tulee samaan aikaan ja tutkii kohdunsuun: ”4cm auki ja reunaa puoli senttiä,mitäs haluat kivunlievityksenä kun mennään saliin?” kysyy kätilö. OHHOH! 4cm!? Nytkö oikeesti tultiin oikeeseen aikaan synnärille ja nyt se on menoa? Hymyilyttää,väkisinkin. Meidän vauva syntyy tänään! ”Ilokaasua! ja epiduraali jossain vaiheessa jos siltä tuntuu! Tosin haetaan autolta kassi ensin kun se jätettiin sinne” vastaan.

8.00 soitamme miehen kummitädille ”tuutko sittenkin nyt jo?” Ja hänhän tulee. Soitan kaverille ja kerron tilannekatsauksen. Kävellessä vielä kirjaudun facebookkiin joulumasuihin ja kirjoitan ”4cm auki! ilokaasuhanat auki meidän vauva syntyy tänään!”

8.05 olemme salissa ja vaihdamme vaatetusta ja käyn vessassa. Ryntäänkin vessasta vauhdilla ilokaasua vetämään. Manaan että onko se jotenkin huonoa se kaasu kun ei mene pää sekaisin vaikka kuinka yritän. Selviää että vedän liian heikosti kaasua. Myöhemmin sekin kohenee.

8.30 Kätilö tulee takaisin kun olen keinutuolissa ja vedän kaasua käyrillä notkuen. Vauvan sydänäänet tekevät laskuja kun supistaa niin hän haluaa laittaa vauvan päähän scalp anturin jotta saataisi luotettavampi sykekäyrä,tämä puhkaisee samalla siis kalvot ja joudun sänkyyn makaamaan,ainakin hetkeksi.

8.45 Tutut hymyilevät kasvot tulevat ovesta sisälle ja miehen kummitäti halaa minua. Tunnen olevani taas varmoissa käsissä. Minua supistaa harvoin. n. 8min välein mutta supistus kestää pitkään ja on voimakas. Hän toteaa että se on hyvä,koska ne supistukset myös tekevät jotain.



 9.00 lähtee mies hakemaan kanttiinista aamupalaa ja viipyy matkallaan. 

9.30 6cm auki ja ilokaasumaskista en hevillä luovu. Supistusten väli alkaa tihenemään ja tuntuu että vanha kun hellittää uusi alkaa. Alan olla todella kipeä ja ilokaasumaskin takaa alkaa kuulua tuttua ulinaa.
9.35 Mies saapuu reissultaan ja huuli pyöreenä katsoo tilannetta kun seesteinen ja rauhallisesti kaasua vetävä vaimo on vaihtunut kiljuvaan ja rimpuilevaan vaimoon. Mies juttelee kätilölle kun minä karjasen ”nyt se turpa kiinni että saan keskittyy!” Tuska on kamala ja alan huutaa jotain hellitystä tilanteeseen. Tuntuu että supistukset korventavat selkääni pahemmin kuin ikinä! Laitamme aqua-rakkulat. Laitto sattuu. Huudan ja vedän ilokaasua sillä se polttaa pahasti se rakkuloiden laitto. Niiden jälkeen selkäkivut kuitenkin katoavat. Ihanaa!

9.55 Huudan puudutetta. Sattuu kovasti ja supistukset tulevat tihein välein niin etteivät ne lopu ollenkaan. Hellittävät hiukan mutta sitten nousevat huippuunsa. Minulle laitetaan varuiksi kanyyli käteen jos sitä tarvitaan nesteytyksen tai muun takia myöhemmin. Kätilö tutkii kohdunsuun. 8cm auki! Ja silloin tulee kiire. Kätilö soittaa tutun kollegan laittamaan pudendaalipuudutteen sillä on siinä kuulemma nopea ja nyt on kiire laittaa se tai aika loppuu kesken. Kiljun ja rimpuilen. Ilokaasumaskista en päästä irti hetkeksikään. 


Tuska on kova.
10.03 Ovesta pelmahtaa sisään toinen kätilö joka osaa laittaa kohdunkaulan puudutteen nopeasti. Nopea se onkin ja puudute laitetaan vauhdilla. Hirveä kipu puudutteen laittamisesta,muttei mitään vaikutusta! Turha koko puudute.

10.08 Pudendaali ei tehoa. Kätilö puhuu miehelleni että pitää harkita jos ehtisi laittaa spinaalin. Reunaa puoli senttiä ja kohdunsuu auki 8,5cm.

10.10 Karjaisen että ”NYT SE SPINAALI JA HETI!!”

10.20 Soitetaan anestesialääkäriä paikalle. Kätilö kertoo että on hiukan kiire sillä äiti on todella kipeä ja vauva on väärässä tarjonnassa joten se ei sieltä ihan heti liikahda. On kasvot väärään suuntaan ja paksu reuna on edessä,joten spinaalilla saadaan edes se reuna pois.

10.30 Anestesialääkäri tulee ja laittaa spinaalin. Kiljun ja yritän pysyä paikoillani. Spinaali saadaan laitetuksi.

10.35-9.55 spinaali vaikuttaa. Supistukset tuntuvat silti vielä voimakkaina vaikka pahin kipu on poissa. kohdunsuu 9cm auki ja kätlö lähtee kahville sillä minua ei ponnistuta. ilokaasumaski naamalla kirjoittelen vielä joulumasujen facebook sivuille ”9cm auki kaasua menee edelleen” saan soitettua jopa katkonaisen puhelun kaverille. Lupasinpa pitää ajantasalla ja kun ekaa kertaa nyt pystyi vähän puhumaan.
11.15 Kätilömmme palaa kahvilta ja alkaa tuntumaan hiukan painetta ja spinaali alkaa hiukan hiipua.

11.35 vaihdellaan asentoa ja roikun ilokaasumaskilla. 9.5cm auki kohdunsuu ja reuna on viimein hävinnyt. Tosin,vauvan tarjonta on edelleen väärä. Siitäkin johtuen jäätiin paikalleen junnaamaan hetkeksi aikaa. kaikki on tapahtunut hurjan nopeasti ,tuntuu etten pysy mukana enkä osaa kuvitella että vauvamme syntyy pian.

11.58 kätilö sanoo että ponnistappa hiukan ja sen jälkeen että ”ponnista vaan vaikkei tuntuiskaan täältä se meinaan tulee!” Ponnistan ja tunnen etten voi enään pidätellä. Tuntuu että joku repisi minua eri suuntiin.  Mieheni painaa ilokaasumaskia naamalleni ja hermostun kun tekee sen ensin väärin. Lopulta osaa mieskin tekniikan ettei ota maskia pois kasvoiltani.

12.05 ”Paina kelloa,että saadaan toinen kylki apuun” sanoo kätilö. Hetkinen eikö se toinen kätilö tule ihan lopussa vasta? Justhan tässä vasta aloitettiin? Tuumin mielessäni. Toinen kätilö tulee paikalle ja sitten ponnistan ja ”hienosti menee jatka jatka!” huutavat kätilöt sekä mieheni! ”sä pystyt siihen Juuli!” tsemppaa mieheni.

12.12 ”Nyt seuraavalla syntyy!” Tunnen kuinka tilanne etenee loppua kohden ja...

12.13 Kuuluu maailman suloisin ääni. Vastasyntynyt parkaisee. Hänet ojennetaan paitani alle. Olen hämmentynyt. Helpotuksen itku pääsee mutta vauva tuntuu oudolta. Se on oikeasti vauva. Se on meidän vauvamme. Pieni,mutta pyöreä itkee kovempaa kuin kukaan on aiemmin itkenyt ihan kuin sanoakseen ”minä synnyin nyt!” ja maailma pysähtyi. Meillä on vauva. Mieheni pyyhkii silmäkulmaa ja sanoo ”se oli kuin olikin tyttö!” Mikä onni! Ensimmäisen puoli tuntia olin aivan puulla päähän lyöty. Odotus on ohi ja vauva on syntynyt. Se ihme vauva oli oikeasti mahassani,sielä kasvanut ja se oikeasti oli vauva! täydellinen vauva jolla on paljon mustaa tukkaa. Sitten se jokin heräsi sisälläni. Se äidinvaisto. Silloin ne onnen kyyneleet valuivat noroina poskilleni ja helpotus tuli.  Hän on kunnossa,hän on täydellinen,hän on meidän. Kuinka kaunis voi olla vastasyntynyt,vaikka siniset raajat vähän pelästytti. Yksi apgar piste lähti väristä.  Tässä me olimme. Isä,äiti ja kolmas kaunis tytär.



Reilun tunnin kuluttua vauva punnittiin ja soiteltiin ilouutisia niille kenelle ei oltu vielä soiteltu. Soitimme tulevalle kummisedälle että hänellä on kummityttö. Kummisetä oli hämmentynyt. ilmoitimme kummiudesta siis puhelimessa samalla kuin syntymästä. Otti tehtävän kunnialla ja ilolla vastaan tietenkin.  Kun vauva pantiin vaa-alle mieheni repesi nauruun. ”EI VOI PAINAA NOIN PALJOA JESTAS!” reaktio oli sama minulla kun selvisi että neiti painoi yli kilon enempi kuin siskonsa. 3815g ja pituutta 4cm enemmän kuin siskoillaan. 53cm. Minä en saanut tikin tikkiä,en haavaa en repeämää,ei edes käsisuiskulla vessassa ravaamista. Kaikki oli mennyt paremmin kuin hyvin.

4 tuntia syntymän jälkeen työntelin ihanan tonttuvauvani osastolle ylpeän isän kera. Tuore isä lähti leveä hymy huulillaan halaamaan tuoreita siskoja ja sen jälkeen töihin.  Minä jäin kaksin pienen prinsessan kanssa. Tuijotin häkeltyneenä pieniä täydellisiä kasvoja ja onnen kyyneleet valuivat jälleen poskilleni. Kuinka aluksi niin pelotti,kuinka hirvitti,kuinka se tuntui mahdottomalta. Nyt kaikki tuntui erilaiselta. Kaikki tuntui todelta. Ihmeellinen pieni vauvamme. Näin sen piti mennä. Yksi tie päättyi. Odotuksen pitkä ja pelokaskin taival. Mutta yksi matka on vasta alussa. Ja sen matkan me kuljemme rinnakkain.
”Sä teet äidin elämästä vieläkin paremman” kuiskaan pienelle nyytille ja suukotan nukkaista poskea. Voiko onnellisempi olla?



keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Raskausviikot 37-40 Loppusuoralla.

Koska elämä on hiukan hektistä tällä hetkellä kirjoitan pikaisen yteenvedon tässä äkkiä viimeisistä viikoista ja palaan synntytyskertomukseeni myöhemmin.

37+ Viikolla jouduin osastolle eräänä iltana yhtäkkiä sillä vauva ei liikkunut paljoa. Vauva oli jostain syystä voipunut ja ärsykkeetkään eivät auttaneet,joten jouduin olemaan osastolla yön yli tarkkailussa ja otettiin käyriä. Sen jälkeen pääsin kotiin ehtona yksi ja ainoa: LEPO. Silloin riensi anoppi,siskoni ja äitini apuun. He vuoron perään mieheni kanssa hoitivat tyttöjä että minä vain lepäsin ja lepäsin ja vauvakin tuntui virkeämmältä ja sain ladattua akkuja ja kerättyä voimia. En voi koskaan kiittää kyseisiä ihmisiä ja miestäni tarpeeksi ,että hoitivat asiat mallikkaasti ,kun itse en siihen kyennyt. Vauva alkoi taas liikkua paljon. :)

Raskausviikolla 38 yhtäkkiä olikin proteiinia virtsassa 2+ verran ja verenpaineet kohonneet reippaasti,turvotus oli aika kova kasvoissa ja muuallakin. Takaisin päivystykseen jorviin. Alkava raskausmyrkytys oli diagnoosi ja nyt pelättiin jo että miten tässä käykään. Pääsin kotiin ja 38+6 oli kontrolli äitipolilla. Käynnistävät tai laittavat kotiin. Joten 38+6 äitipolille tieni vei. Jouduin käyrille,verenpaineseurantaan ja sain vauvaa ultrassakin ihailla. Miten isoksi hän oli jo kasvanut. 3100g oli painoarvio. "Siro vauva joka kasvaa hienosti keskikäyrällä,mukavaa joulun odotusta" sanoi lääkäri. Vitutti,voin sanoa... No kaippa kaikki sitten on hyvin vaikka minä olen ihan kertakaikkisen loppu. En kykene nukkumaan koska maha on jättimäinen ja kroppani ei vain kestä enempää. Joudun joka neuvolakäynnillä Jorviin ja saan ravata edestakas. Ei tästä tule yhtään mitään! 27euroa per kerta. Monen sadan lasku tulee varmasti tämän vuoden lopussa. Miten hienoa. Päästäisivät minut kärsimyksistäni tai ettei tarvitsisi kokoaikaa rampata. Illalla alkoivat supistukset. Olin varma että nyt tulee lähtö,mutta ei tullut. Yön valvoin,valvoin seuraavankin ja sitä seuraavan,ei ne eivät koventuneet. Tuli hieman jotain verilimaa ja siihen se sitten loppui. Väärä hälytys,taas. Olin ihan poikki ja en enään halunnut vastata edes puhelimeen. 

39+4 oli jouluaatto. Olin sanonut että NYT riittää. En synnytä joulun pyhinä,mutta uuteenvuoteen en odota! Otettiin kaikki niksit käyttöön. Supistuksia,ei vauvaa... En enään vastannut kuin muutamalle puhelimeen. Vitutti niin paljon ne "joko joko?" "lähde jo synnyttämään" kommentit että olisi ollut aika painokelvotonta tekstiä jos olisin vastannut. Joka paikkaan sattui,väsymys oli kamala ja ahdisti. Sain viettää ihanan joulun lasteni kanssa. Ahdisti paljon että jos en saakkaan joulua lasten kanssa. Sain kuitenkin ja siitä olin erittäin kiitollinen. <3 

39+6 5vuotta sitten minulle sanoi lääkäri että mahdollisuus vauvaan on aika heikko sillä kroppani ei ovuloi oikeastaan ja siihen olisi ehkä lääkehoito. Miehelläni oli eräs vika,joka myöskään ei ollut kovin suotuisa vauvaa haluavalle.. Silti tässä ollaan: vauva numero 3 tulossa,mahdottomasta yhtälöstä. Kaikki on mennyt erinomaisesti ja silti hötkyilen OMAN OLONI takia? Mitä minä teen? Miksen minä vain ole ylpeä lahjasta jonka saan taas? Kuinka saatoin olla niin itsekäs. Päätän että rakastan muumimaisia muotojani vaikka kaksi viikkoa yliaikaa. On onni ja siunaus olla raskaana. Pian meillä on vauva.<3 Yöllä silitän mahaani ja yhtäkkiä tuntuu kummalta. "mitäs nyt tapahtuu?" tarkistan vessareissun yhteydessä mitä se oli. LIMATULPPAA! Nytkö jotain oikeasti tapahtuu? 

40+0 Supistelee ,muttei pahasti. Illalla käy vähän kipeää ja limatulppaa irtoilee. Käyn tarkistuttamassa synnärillä mitä se on ettei vain vettä. Ei,limatulppaa se on. 2cm auki ja kanavaa edelleen n.puoli senttiä niinkuin 2 viikkoa sitten. Petyn,ehdin jo toivoa. Kätilö sanoi että ei usko ,että menee kauan. Soitan innoissani eräälle tutulle. Hän ilmoittaa koleasti että "no voi siinä mennä silti pari viikkoo ei toi mitään merkkaa" Loukkaannun koska en olisi halunnut kuulla sitä vaikka se totta olisi ollutkin. Itkettää ja tekisi mieli latoa luuri korvaan. En jaksaisi kärsiä taas yhtään kipeää supistusta ilman että mitään tapahtuu ja halusin uskoa että ehkä pian. 

40+0 21.30 soitan miehelleni töihin: "koska tulet kotiin sattuu ihan pirusti kun supistaa ALA TULLA JO SEN RUOAN KANSSA JOS MIELIT SYÖDÄ!" Supistukset vihdoin kävi kipeää. Nytkö se tapahtuu? No kun ilta vaihtui yöksi ja vuorokausikin vaihtui,supistukset loppui. Hitto vie näinhän tässä taas kävi. Toisaalta olin iloinen. Olen niin väsynyt että sänky ja uni houkuttaa,väliäkö sillä vaikkei tullutkaan vauvaa vielä. 

40+1 Klo. 4.45 herään kipeään supistukseen. "ei taas..." 

Viimeiset masukuvat: 




38+6
Jouluaatto 39+4

40+0


torstai 3. tammikuuta 2013

It's a GIRL!

Meille syntyi kolmas tyttö 28.12 klo.12.13 mittoja neidillä oli 53cm ja 3815grammaa. Tietokone on rikki ollut monta viikkoa siksi en ole blogia päässyt päivittämään. Palaan asiaan kuvien kera kun suinkaan pääsen! :)